Itsenäisyyspäivä on mielestäni joka vuosi mahtava päivä. En osaa kirjoittaa siitä mitään ilman, että se kuulostaisi lattealta, joten en edes yritä. En kuitenkaan usko, että olen ainoa, jonka rinnassa liekehtii itsenäisyyspäivänä aina korostunut isänmaallisuus, ylpeys sekä kiitollisuus.
Ulkomailla asuessa ei itsenäisyyspäivä ole samanlainen kuin kotisuomessa asuessa. Väliin jäävät monet perinteet kuten sotilasparaatit, sinivalkoiset kynttilät illalla ikkunalaudalla sekä linnanjuhlien katsominen suorana televisiosta. Silti asia on paljolti mielessä koko päivän ja päivä tuntuu juhlapäivältä vaikka itse olisi pallon toisella puolella. Melbournen Federation Squarella oli tänäkin vuonna siniristilippuja saloissa yhdessä Australian lippujen kanssa. Oli ihanaa seistä koko Melbournen ehkä keskeisimmällä ja kiireisimmällä paikalla ja tuijotella omaa kaunista lippuamme. Pieni Suomemme ja itsenäisyyspäivämme huomioituna niin kaukana sieltä kotoa.
Kokoonnuimme muutamien suomalaisten kanssa yhteen lähellä olevaan baariin ja juhlistimme keskenämme tätä juhlapäivää. Ilta oli todella hauska ja oli kivaa viettää sitä seurassa.
Silti nykyään itsenäisyyspäivään liittyy kohdallani myös kaipaus. Kaipaus jo niitä poisnukkuneita isovanhempiani kohtaan. Pappaa, Ukkia sekä Mummia, joista jokainen paitsi joutui elämään sodan aikana, oli myös sotaveteraani.
Itsenäisyyspäivän aamuna jaoin facebookissa Sibeliuksen Finlandian. Sen monipuolisuus ja tunnelmanvaihdokset ovat upeaa kuunneltavaa. Oli myös kivaa näyttää ulkomaalaisille kavereilleni kaunista videokuvaa Suomen luonnosta.
Olen niin kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta minua kommentillasi ja kiitos ajastasi! :)